Mummin kullat ja kerät

Kait minun pitää tästä masennuksestanikin jotakin sanoa, kun sen tuolla aiemmin mainitsin.

Olen päättänyt, että en häpeä tätä sairautta. Silloin syksyllä 2012 kun sain diagnoosin työuupumus ja vaikea masennus häpesin itseäni. Tunsin itseni luuseriksi, pettäjäksi, olen pettänyt kaikki. Perheeni, läheiseni, työkaverini. En uskonut olevani masentunut, minähän olen aina vaan tehnyt töitä ja yrittänyt parhaani. Hoitanut perheen ja lapset.

Masennustestissä sain täydet pisteet. Varmaankin elämäni ainut testi, josta olen saanut täydet pisteet. Pakkohan se oli viimein myöntää, että olen masentunut. Mutta se otti lujille. Meni varmaankin puoli vuotta, ennen kuin aloin tajuta, että olen masentunut. Ja siinä vaiheessa kun aloin itse ymmärtää tilanteeni, mieli alkoi pikkuhiljaa kohentua. Ja siinä yhteydessä halusin jotakin tekemistä. Jotakin pientä ja mukavaa. Löysin käsillä tekemisen taidon. No jaa, taidon ja taidon. Käsillä tekeminen tuntui hyvältä.

En halua tätä sairauttani tässä hirveästi korostaa, mutta en halua myöskään hävetä sitä. Olen usein törmännyt ihmisiin, jotka ovat yrittäneet ns. piristää minua vaikeina aikoina. Olen kuullut  lauseita, sinäkö masentunut, ota vaan itseäsi niskasta kiinni, ryhdistäydy. Jospa se olisikin niin helppoa, että rinta rottingilla menisin eteen päin niin varmasti olisin sen tehnyt aikoja sitten.

Mitä masennus on? Tarinoita on yhtä monta kuin on masentuneita. Ja päälle vielä kaikki kirjat ja opukset. Sitä ei vaan osaa selittää miltä se tuntuu. Itselläni lähinnä se on sitä, että on päiviä jolloin ne kolme: usko, toivo ja rakkaus ovat kadonneet. On vain suuri tyhjyys, pimeys ja voimattomuus. Pahinta on se, kun tuntuu, ettei ole mitään toivoa jäljellä, ei toivoa huomisesta, ei toivoa edes viiden minuutin päähän. Se on karmaiseva tunne, eikä sitä itselleen haluaisi, mutta jostakin se tulee.

Kuitenkin olen sieltä aina jollakin tavoin päässyt ylös. Välillä tosi hitaasti, välillä vähän nopeammin.

Nyt ennen joulua romahdin taas takaisin sinne synkkyyteen. Sain kolmen kuukauden sairausloman. Syksyn pimeys oli liikaa minulle. Onneksi päivät ovat alkaneet pikkuhiljaa pidentyä ja valoisuutta on tullut elämään. Pienin askelin taas kiipesin tähän vähän parempaan olotilaan.

Nyt taas jaksan neuloa ja ihmetellä maailman menoa ja rapsutella kisupoikia sekä helliä pientä lapsenlastani, iältään 3 kk.

Nyt ovat taas usko, toivo ja rakkaus palanneet elämääni!

Toivoa teille kanssakulkijoille!

t. Arjamummi